maanantai 6. kesäkuuta 2016

Utö Swimrun 2016


Kirjoittanut Anu

Hädässä ystävä tunnetaan. Nyt hätä oli sen näköinen että The Mumins joukkueen Utö debyytti oli vaarassa joukkueen jäsenen loukkaantumisen vuoksi. Jossain välissä huomasin lupautuneeni paikkaamaan tilanteen. Ei hätää, kolme viikkoa aikaa opetella taas uimaan.

Niin löysin itseni jättilättärit käsissä Utö Swimrunin lähtöviivalta uuden tuttavuuden, Sirkun, kisaparina. Lähtö pamahti. Ennätysmäärä osallistujia liikahti eteenpäin ja kohta mekin päästiin hölkkäämään. Olo oli ihan kamala. Selkä oli ollut jo jonkin aikaa vähän sökönä kaikesta istumisesta ja uudesta innostuksen kohteesta, kiipeilystä. Perjantainen osteopatiakäynti ei kerennyt helpottamaan tilannetta sunnuntaihin mennessä. Normaalisti olo on seuraavana tai viimeistään sitä seuraavana päivänä superlennokas. Nyt olin onnistunut hankkimaan sellaisen jumin, että kroppa vaan ihmetteli monta päivää miten päin olla. Juosta pitäisi silti ja tässä vaiheessa oli taivallettu n. 500 metriä 33,5 kilometristä tiellä, poluilla ja maastossa, päälle vielä 5,5 kilometriä uintia meressä. Mietin vain että missähän vaiheessa sanoisin, etten ehkä selviä maaliin asti. Tuntui kuin koko ylävartalo olisi ollut niin kipsissä, ettei hapenotto onnistunut ja samalla joku takana tulevista juoksijoista tuntui iskevän tikareita suoraan selkään. Priimaa.

Koitin valittaa mahdollisimman vähän. Mutta jos jotain salaisia menestystoiveita olisi ollut, ne karisivat tässä vaiheessa. Selvisin jotenkin ensimmäiselle uinnille. Jännitin mitä selkä tykkäsi uinnista jos juoksukin tuntui noin pahalta. Uinti oli ihanaa. Kylmä vesi oli suurin piirtein parasta mitä siihen väliin olisin uskaltanut toivoa. Ensimmäisen uinnin jälkeen olo helpottui hetkeksi, kunnes tikarin iskijä oli ilmeisesti taas ottanut meidät kiinni ja jatkoi siitä mihin jäi. Onnekseni huomasin, että jokaisen uinnin jälkeen olo pysyi hyvänä aina hieman pidempään. Puolessa välissä aloin jo oikeasti elätellä toiveita että joukkueemme selviäisi maaliin asti. 

Reittiä oli hieman pidennetty kahden vuoden takaisesta, mutta vähintään yhtä upea se oli. Meidän muumijoukkueen vauhdit sopivat todella hyvin yhteen ja olotilan kohennuttua alettiin yksitellen napsimaan edessä näkyviä naisjoukkueita (ja kaikkia muitakin) kiinni. Uinnit oli meidän vahvaa aluetta (kiitos jättilättärit). Ohittaminen on kivaa. Oltiin aikaisemmin puhuttu, että tärkein tavoite on selvitä reitistä läpi hyvällä fiiliksellä, ei niinkään skabailla kisamielessä. Mutta kuten siinä aina käy kun laittaa kaksi piilokilpailuhenkistä ihmistä samaan joukkueeseen, pakkohan se oli kiristää vauhtia jossain vaiheessa. Taidettiin lopulta ohittaa 10 naisjoukkuetta kisan aikana. Myös sekasarjalaisia ja miesjoukkueita tuli selkä edellä vastaan läpi koko kisan. Erittäin hyvä nousujohteinen kisa alun katastrofistartista huolimatta.

Kannustus reitillä oli taas jotain aivan käsittämätöntä. Lopussa vanha pariskunta oli jopa kaivanut lähtölistasta meidän nimet ja mies kannusti ”Hyvä Sirkku ja Anu!”. Kelloa taidettiin katsoa ensimmäisen kerran viiden tunnin kohdalla ja todettiin että onhan tässä nyt tovi taivallettu. Minä tosin laskin alussa kilometrejä jatkuvalla syötöllä ja kävin kehityskeskusteluja itseni kanssa. Enää 37 kilometriä jäljellä, jaksaa, jaksaa. 

Reitti on ihana. Matalissa vesissä on niin kirkasta vettä että voi ihailla pohjaa. Pitkissä uinneissa saattaa uida karikolle. Maasto on erittäin vaihtelevaa. Tarvitaan reittä ylämäkiin ja hyvää tikkausta hiekkatiepätkille. Loppulenkki on kuin pedattu huimille voittotaisteluille. Joku päivä vielä niissäkin mukana. Rantakalliot olivat liukkaita ja tämä suositus tulee nyt suoraan sydämestä: VJ:n Irockit on ihan pitelemättömät kengät näissä touhuissa. Ote kalliosta pysyy kuin tauti. Muutoin varustepuolella luotettiin vanhaan kunnon pullari ja lättärit yhdistelmään ja lahkeista lyhennettyyn swimrunmärkäpukuun.

Vaikka kylmä vesi teki tosi hyvää pitkin reittiä, oli lopun 600 metrin uinti jo vähän liikaa molemmille. Turvauduin vanhaan taktiikkaan ja laskin käsivetoja sekä koitin olla ajattelematta sitä faktaa, että jalkojen tunto alkaa tasaisesti kadota. Tämän uinnin jälkeen koettiin pienimuotoisia epätoivoisia hetkiä kömpelöiden ja toimimattomien jalkojen ansiosta. Edessä kuitenkin siinsi taas yksi oranssi joukkue (naisten väri) ja olihan se sanomattakin selvää että ohi oli mentävä. Tunto palautui ja edessä oli enää viimeinen noin viiden kilometrin kunniakierros ja maali. Alun perin suunniteltiin ja harjoiteltiin tyylikästä telemarkmaaliintuloa, mutta revähdysvaaran ollessa käsin kosketeltavissa, toteutus saattoi jäädä hieman vajaaksi. Maaliviivan yli, yläfemmat, halaus ja pam, selkä pamahti taas ihan juntturaan. Hienosti toimii ihmisen elimistö. Ei ole ensimmäinen kerta kun kroppa kestää tasan maaliviivalle asti.

Reissu oli kyllä jäätävän upea. Ja aika erinomainen tuuri oli myös saada tuollainen supernainen ihan randomilla kisapariksi. Lopulta tulimme maaliin sijalla 11/25 ajassa 5:26:16. Hyvä Muumit. Ehkä vielä joskus.